Oli olemassa aika, jolloin kaikki internetissä oleva oli virtuaalista eli irti todellisesta maailmastamme. Käytän esimerkkinä Valtion rautateitä ja Wayback Machinen tallentamia versioita sivustosta www.vr.fi. “Tervetuloa VR:n WWW-palveluun”, huutaa vuoden 1999 sivusto ja kertoo yrityksen toimintaperiaatteista ja rakenteista. Vielä vuonna 2001 etusivu tarjosi vain ison päävalikon ja paljon tietoa kaikesta mahdollisesta. Vuoden 2003 sivuilla nähdään dramaattinen muutos kun ajankohtaisista tiedotteista ja aikatauluhausta tuli sivuston pääsisältö. Kaikki vanha tietosisältö oli edelleen olemassa, mutta niistä tehtiin alisteisia palvelun todelliselle käyttötarpeelle: matkustavan asiakkaan palvelemiselle. Kun palveluun myöhemmin yhdistettiin lippujen ostaminen verkon kautta, tuli internetin virtuaalisuudesta täyttä totta. Nykyään arkipäiväistyneet verkkopankit, osto/myynti-palstat, karttapalvelut ja mitä moninaisimmat palvelusivustot ovat poistaneet keinotekoisen jaottelun todellisen ja digitaalisen maailmamme välillä. Toiminta internetissä aiheuttaa fyysisesti koettavan seuraamuksen ja toisin päin. Tästä seuraa myös, ettei VR:n sivuille mennä enää saamaan e-Palvelua, vaan omatoimisesti käyttämään verkkopalvelua. (Ideologisesti erotus palvelutiskillä tai puhelimessa saatavaan palveluun on toki merkittävä, mutta en mene siihen aiheeseen syvemmin.) Väitän, että aniharva asiakas etsii sivuilta mitään muuta kuin kahta perustoimintoa: reaaliaikaiset aikataulutiedot ja/tai lipun osto. VR on tehnyt kuten kuuluukin, nettisivuista on tehty olennainen osa yrityksen palvelumuotoja. Arkipäiväistyminen on täysin kadottanut tarpeen korostaa erityisen näkyvästi käyttäjälle, että hän on nyt internetissä eikä seiso asiakastiskillä. Riittää, että käytetään termiä verkkokauppa tai verkkopalvelu.

Tampereen joukkoliikenteen etusivulla selviää, että asiasta ei ajatella samoin kuin VR:llä. Tarjolla on neljä päänavigointimahdollisuutta (Matkustaminen, Asiakaspalvelu, Ympäristö ja E-palvelut) ja kaksi sisältöosuutta (Ajankohtaiset uutiset ja aikatauluhaku nimeltään Repa-reittiopas). Näiden lisäksi reunasta löytyvät yleensä kätevät pikalinkit, mutta tällä kertaa jotenkin erikoisesti päällekkäisinä toteutettuna (Liput ja hinnat, Ajankohtaista, Poikkeusreitit sekä erityiskorostettu Aikataulut).

e-Palveluiden nostaminen omaksi selkeäksi navigaatiokohdakseen viestii siitä, että toteuttajataho ei ole täysin kärryillä nykymaailman kehityksessä. Toinen mahdollinen selitys on, että jaottelu on tehty laitoksen sisäisen organisaatiorakenteen mukaan, kuten kuntien verkkosivuilla on valitettavasti ollut tapana. Eikö verkkosivusto kokonaisuudessaan ole e-Palvelu? Miksi Matkustaminen-valikon Aikataulut vie e-Palveluosion aikataulutietoihin? Jos ne ovat sama asia, miksi ne on erotettu? Saavutettaisiinko lisähyötyä, jos koko palvelutoiminta jaettaisiin vielä useampaan kategoriaan: palvelu, e-Palvelu, puhelinpalvelu sekä itse fyysinen kuljetuspalvelu? Organisaation sisäisen toiminnan kannalta ehkä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä asiakaspalvelun kanssa.

Bussiliikenne on hyvä esimerkki todellisesta koko kansan palvelutoiminnasta, joka on kaikilta osin syytä toteuttaa selkokielen ja esteettömyyden periaatteita noudattaen. Etenkin vanhuksilla on vaikeuksia pysyä mukana tietoyhteiskunnan kehittymisvauhdissa, joten heitä varten asioita on hyvä nimetä ja toteuttaa selkeämmin kuin teknistyneille uusille sukupolville. Suuri kysymys onkin, auttaako vanhuksia ja muita erityisryhmiä se, että joukkoliikenteen nettisivuilla e-Palvelut on erotettu muista? Väitän vailla tieteellistä lähdettä, että ei auta. Päinvastoin, se monimutkaistaa sivujen rakennetta ja häiritsee palvelun laajojen kohderyhmien toimintaa. Suomalaiset osaavat ja haluavat käyttää internettiä sujuvana osana arkielämäänsä, eivät irrallisena erityismuotona. Tampereen joukkoliikenteen sivujen rakenne yksinkertaistuisi huomattavasti, jos turha jaottelu e-Palveluiden ja palveluiden välillä poistettaisiin.

Kirjan kantava teema on “älykkäiden” koneiden suunnittelu: kun laitteet ottavat ja saavat enemmän kontrollia ihmisten elämästä, niiden tulee oppia ‘sosiaalisiksi’ – kommunikoida enemmän, vuorovaikuttaa syvällisemmin ja ehkä tärkeimpänä tiedostaa rajallisuutensa. Hän korostaa, että tajusi itse ettei ratkaisu ole parantaa koneiden keskustelutaitoa, koska koneilta lähtökohtaisesti puuttuu todellinen äly. Mieleen jäi lausahdus, että älykkäiden koneiden suunnittelussa tulee vertailla ihmisen ja eläimen vuorovaikutusta ja valtasuhdetta. Mutta koneet eivät ole eläimiä – vaan oma lajinsa – ja ihmisen tulee siksi suhtautua niihin eri tavalla kuin eläimiin. Johdannossa Norman esittelee luontaisen vuorovaikutuksen (natural interaction) neljä malliesimerkkiä. 1) Ihminen-työkalu, 2) Ihminen-eläin, 3) Ihminen-kone ja 4) Ihminen-suosittelumekanismi (tai keinoäly).

Mukana on runsaasti esimerkkejä nykyisten koneiden rajallisesta älykkyydestä ja ongelmista ymmärtää elämän monimuotoisuutta. Moneen otteeseen toistetaan, että koneiden äly ei ole aitoa, vaan ainoastaan etukäteen ohjelmoitua käyttäytymistä ennaltatiedettyihin tilanteisiin. Kone ei kykene luovaan ongelmanratkaisuun uusissa tilanteissa – vielä.

Hyvin kuvailevien esimerkkien avulla, teepannuista urheiluautoihin, ihmisen ja koneen nykyistä vuorovaikutustasoa verrataan kahteen monologiin: ihminen komentaa, kone antaa palautteen.

En lukenut koko kirjaa, mutta fiilis jäi samankaltaiseksi kuin Amazonin kokonaisarvio: kolme tähteä. Hyvä herättämään ajatuksia ja luomaan pohjaa suunnittelun lähtökohdille, mutta teoksena ei sytytä täysin. Lukija Andrew Otwell tiivisti arviossaan hyvin:

In other ways, the book feels very much like the product of the last generation of attitudes about technology: there’s basically no discussion of the web, or really anything about products that might have both online and physical manifestations. There’s certainly some interesting stuff about how people adapt to increasing automation and lack of control in their cars or homes, but no essential insights nor much about the implications of generalized ambient computing and automation, something Adam Greenfield deals with very thoughtfully in Everyware.

Norman, Donald. (2007) The Design of Future Things. Basic Books. New York.

Artikkelin tutkimuskysymys liittyy tiiviisti sen luonteeseen johdantoartikkelina. Johdannossa tutkijat esittävät, että tärkein tavoite on luoda konseptuaalinen, historiallinen ja akateeminen konteksti julkaisun muille artikkeleille. Tutkimusmetodi on siis lähinnä kirjallisuuskatsaus akateemiseen tutkimukseen, mutta etenkin historiaosiossa hyödynnetään verkostoitumispalveluiden avainhenkilöiden haastatteluita, jotka valottavat mukavasti myös tekijöiden motiiveja.

Boyd ja Ellison pyrkivät rohkeasti määrittämään ilmiön tieteellisellä tarkkuudella. He kokevat verkostointipalvelun “sellaiseksi verkkopalveluksi, joka mahdollistaa yksilön 1) rakentaa julkinen tai osittain julkinen profiili rajatun järjestelmän sisään, 2) tehdä näkyväksi lista muista palvelun käyttäjistä, joihin heillä on kontakti sekä 3) katsella ja selailla omaa ja muiden käyttäjien kontaktilistaa.” Tämä on mielestäni hyvä määritelmä sille toimintatavalle, jota olemme tottuneet SNS-palveluissa näkemään. Suhtaudun silti kriittisesti koko termiin itsessään, sillä se kohtaa samankaltaisen laajuusongelman kuin termit Web 2.0 ja sosiaalinen media. Onko kyse todellakin palveluista eikä yksittäisestä ominaisuudesta? Kuuluvatko tutkijoiden listaamat YouTube, LastFM, Twitter ja Facebook todellakin yhteen ja samaan kategoriaan? Onko parempi määrillä YouTube videopalveluksi, jossa on verkosto-ominaisuuksia vaiko verkostopalveluksi, jossa on video-ominaisuuksia? Tutkijat kirjoittavat itsekin määrittely-kappaleessa, että osa SNS-palveluista aloitti muunlaisella toiminnalla, kunnes niihin “lisättiin SNS-ominaisuuksia”. 2000-luvulla on nähty useita kertoja, että yhdellä kärki-idealla toimiva verkkosivusto saavuttaa suuren suosion ja luulee tekevänsä miljoonia vain huomatakseen muutaman vuoden jälkeen että kaikilla on jo sama ominaisuuspaketti sovitettuna omaan kontekstiinsa. Olen itse vahvasti samaa mieltä kuin professori David Beer, joka kirjoitti vastineessaan alkuperäiseen Boyd & Ellisonin artikkeliin että heidän määritelmänsä on jo liian laaja ja että ilmiö vaatii tarkempaa luokittelua (2008). Beer ei tarkoituksella ottanut selvää kantaa siihen miten määrittelyongelma tulisi ratkaista, mutta omasta mielestäni SNS tulisi “alentaa” toiminnalliseksi ominaisuudeksi Web 2.0 -termin alle – folksonomian, wikin ym. rinnalle.

Määrittäessään termiä tutkijat toimivat vasten yleisempää tapaa kutsua SNS-palveluita verkostointisivustoiksi (social networking sites), sillä he kokevat termin verkostosivusto (social network site) osuvammaksi. Suurin syy valintaan on termien painotuserossa. Tutkimusten mukaan verkostoituminen, joka viittaa täysin uusiin ihmisiin tutustumiseen, ei ole mahdollisuudestaan huolimatta yleistä SNS-palveluissa, sillä useimmiten lisättäviin ystäviin on jo jonkinasteinen kontakti tosielämässä (mm. Haythornthwaite, 2005). Tutkijoiden perustelu tuntuu ihan hyvältä, mutta ei sekään ole mielestäni ongelmaton. Termi verkostointi kuvaa erinomaisesti sitä tapaa, miten käyttäjät aktiivisesti valitsemalla, mukauttamalla ja poistamalla luokittelevat kontaktinsa ja muovaavat omaa online-verkostoansa palvelun tarjoamin keinoin. Päädyn itse ainakin toistaiseksi käyttämään suomenkielistä termiä verkostointipalvelu sen luontevuuden takia silloin kun on kyse Facebookin ja LinkedInin kaltaisista mielestäni “puhdasoppisista” verkostointisivustoista.

Sisällöllisesti artikkelin parasta antia on katsaus SNS-palveluiden historiaan ja kehitykseen. Osion tiivistäminen tähän ei tekisi jo valmiiksi tiiviille tekstille oikeutta, sillä juuri pienet anekdootit elävöittävät tarinan mielenkiintoiseksi. Yksi yllättävimpiä tietoja oli, että tiettävästi ensimmäinen puhdasoppinen verkostointipalvelu SixDegrees.com aloitti jo vuonna 1997, mutta oli “aikaansa edellä” ja lopetti toimintansa vuonna 2000. Tutkijat esittävät kolme mielestään tärkeintä epäonnistumisen syytä: käyttäjiä ei ollut tarpeeksi eheiden verkostojen syntymiseksi, verkostoitumisen lisäksi ei ollut muuta tekemistä ja täysin tuntemattoihin tutustuminen ei ollutkaan ihmisten mielestä tarpeeksi mielenkiintoista. Jälkikäteen on helppoa nähdä, kuinka esimerkiksi Suomessa teknologian kehittymisen ja Web 2.0 -ajan myötä Facebook pystyi voittamaan kaikki nuo ongelmat.

Tieteellisen tutkimuksen kannalta mielenkiintoisinta antia ovat ilmiön esittely tutkimuskohteena ja katsaus tehtyihin tutkimuksiin. Lähtökohtaisesti Boyd ja Ellison esittävät, että SNS-palvelut ovat uudenlainen ja sinänsä mielenkiintoinen online- ja offline-maailmaa yhdistävä tutkimuskohde, koska siinä toimiminen jättää jäljen. Tutkimuskäytännöt pohjautuvat laajalti tietokoneavusteisen viestinnän tutkimusalaan (CMC, computer-mediated communication), mutta yhdistävät myös mm. yhteiskunta- ja käyttätymistieteilijöitä. Boyd ja Ellison käyvät artikkelissaan tarkemmin läpi tutkimusta neljän aktiivisimman kohteen osalta: henkilökohtaisen vaikutelman hallinta ja ystävyys, verkostot ja verkostojen rakenne, online- ja offline-verkostojen yhdistyminen sekä yksityisyys.

Sinänsä mielenkiintoista on myös se tutkimusmetodien ja -teorioiden kirjo, joilla tutkijat kautta maailman ovat paneutuneet SNS:ien tutkimukseen. Tutkijat ovat pystyneet analysoimaan niin julkisesti esillä olevia tietoja kuin palvelun ylläpitäjien toimittamia lokitietoja ja sisällöllisiä tietokantoja. Tutkimuskenttänä SNS:t tarjovat tutkittavaa myös hyvin moninaisille tieteenaloille, ja tutkijat listaavatkin useita esimerkkejä, jotka vaihtelevat rodun ja etnisen taustan vaikutusten analysoinnista aina MySpacen leikkaa & liimaa -toiminnon näkemiseen kirjallisuusteorioiden kautta.

Lopuksi tutkijat esittävät hiukan yksioikoisen tutkimusvision nähden SNS:t lähinnä yksilöiden tutkimisen kautta ja korostavat, että vielä on erittäin paljon mitä emme tiedä käyttäjien toiminnasta, rakenteesta ja motivaatioista. Beer kritisoi tätä ja ehdottaa, että koska SNS:t ovat tulleet yleiseen ja laajamittaiseen käyttöön, meidän tulisi nähdä SNS:t laajempina tutkimuskohteina ja muistaa että niillä on mm. tekninen ulottuvuus, infrastruktuuri ja merkittävä taloudellinen painoarvo (2008, 525). Kieltämättä, yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa luulisi riittävän mielenkiintoa siihen, miten YouTuben ja Facebookin kaltaiset media- ja markkinajättiläiset vaikuttavat lasten, teinien, aikuisten ja yhteiskunnan eri osasten arkipäiväiseen toimintaan.

Lähteet:

Boyd, Danah M. & Ellison, Nicole B. 2007. “Social Network Sites: Definition, History, and Scholarship”, Journal of Computer-Mediated Communication, 13(1). Saatavilla: http://jcmc.indiana.edu/vol13/issue1/boyd.ellison.html (11.3.2010)

Beer, David. 2008. “Social network(ing) sites… revisiting the story so far: A response to Danah Boyd & Nicole Ellison”, Journal of Computer-Mediated Communication, 13(2).
Saatavilla: http://www3.interscience.wiley.com/journal/119414153/abstract (12.3.2010)

Haythornthwaite, C. 2005. Social networks and Internet connectivity effects. Information, Communication, & Society, 8 (2), 125-147.

Peruskysymyksenä on ollut määrittää termin sosiaalinen media ydin kahdesta näkökulmasta: selvittää yhteiset palveluita määrittävät muodot ja prosessit sekä luoda ohjeellinen tyyppiluokittelu. Käytetyt tutkimusmenetelmät ovat lähinnä aiheen kirjallisuuskatsaus sekä oma pohdinta, jota tukee julkaisun pohjana olevat tapaustutkimukset kolmesta suomalaisesta sosiaalisen median sivustosta. Tiivistelmäosiossaan Lietsala ja Sirkkunen toteavat, että tutkimusta on tehty lähinnä mediajulkaisun ja työorganisaatioiden aihepiireissä, mistä syystä pohdinnan näkökulmat painottuvat niihin. (s. 15-16)

Koska artikkeli toimii lähinnä johdantona varsinaiseen julkaisuun, jota ei ole tarkoitettu pelkästään akateemiselle kohdeyleisölle, olisi väärin arvioida sitä samoilla kriteereillä kuin itsenäistä tieteellistä julkaisua. Silti päällimmäiseksi jää tuntuma, että johdantonakin aiheeseen otetaan melko kiireinen raapaisu tarkentaen joitain näkökulmia hiukan paremmin kuin toisia, ikään kuin hyppien yhdestä satunnaisesta asiasta toiseen. Tähän tunteeseen lienee silti suurempi syy itse aihekentän monialaisuus ja runsaus kuin tutkijoiden ammattitaito. Ilmiökenttä on niin leväperäinen perattavaksi, että Lietsala ja Sirkkunen myöntävät avoimesti etteivät edes yritä tehdä mitään kattavaa määrittelyä. Sen sijaan he käyvät ansiokkaasti mutta pikaisesti läpi erilaisten termien historiaa ja perustelevat omia valintojaan ja näkemyksiään. Johdantokappaleena sisältö riittää hyvin siis avaamaan aihepiiriä sitä tuntemattomalle, mutta ei pyri vastaamaan herättämiinsä kysymyksiin.

Sisällöllisesti teksti määrittelee terminologiaa, kuvailee mukavasti sosiaalisen median ilmenemismuotoja ja ilmiöitä, esittelee listan yleisimmistä ominaisuuksista sekä esittelee jaottelun kuuteen sosiaalisen median päägenreen.

Lietsala ja Sirkkunen ehdottavat, että sosiaalinen media käsitettäisiin kattotermiksi, jonka alle mahtuu hyvin erityyppisiä kulttuurillisia toimintoja liittyen sisältöihin ja ihmisiin verkossa. Yhden yksiselitteisesti määrittävän lauseen sijasta tekstissä kuvaillaan ilmiötä usealta eri kantilta. Esimerkiksi mainitaan että ilman ihmisiä ja heidän välistään vapaaehtoista kanssakäymistä sosiaalisen median alusta tai ohjelmisto olisi turha (s. 21), mikä mielestäni konkretisoi hyvin eroa ns. perinteisiin verkkopalveluihin ja -ohjelmistoihin. Yhteenvedossaan tutkijat sanovat saman asian toisesta näkökulmasta: verkkopalvelut, joiden sisältö tulee suurimmaksi osaksi käyttäjiltä tai jotka koostavat muiden sivustojen sisältöjä syötelistoiksi (s. 13). Tämä määritelmä jää kaipaamaan tarkennusta, että koostamisen tekevät muut käyttäjät, ei suinkaan palvelu automaattisesti. Ylipäätänsä tämäntapaiseen määrittelyyn vaikuttaa paljon kirjoittajan oma tutkimusala ja sen mukanaan tavat nähdä internet. Esimerkiksi samasta aihepiiristä kirjoittanut mediatutkija Luoma-Aho määrittelee, että “sosiaalinen media viittaa kirjoittamiseen ja massaviestintään, jossa toimijana ovat ihmiset, joihin yleisesti viitataan termillä yleisö” (2010: abstrakti). Lietsala ja Sirkkunen tiedostavat näitä eroja mainitessaan mm. media-sanan monitulkintaisuuden (s. 17).

Yhteenvetona tutkijat listaavat “suosituimpien sosiaalisen median sivustojen” viisi yleisintä ominaisuutta, jotka kaikki liittyvät sosiaalisen vuorovaikutuksen ja sisällön jakamisen mahdollistamiseen: 1) jakamiseen on tila, 2) osallistujat luovat ja käsittelevät sisällöt suurilta osin itse, 3) palvelu perustuu sosiaaliseen vuorovaikutukseen, 4) kaikilla sisällöillä on suora URL-linkki ja 5) aktiivisilla osallistujilla on oma profiilisivunsa, joka mahdollistaa linkittymisen moniin palvelun eri sisältöihin ja toimintoihin (s. 24). Nämä tuntuvat yksinkertaisuudessaan saavan hyvin kiinni sosiaalisen median ytimestä, vaikka esimerkiksi vaatimus kaiken sisällön suorasta URL-linkittämisestä on aika tiukka. Esimerkiksi virtuaalimaailmoissa tämä ei ole vielä niin kattavaa. Viiden pääominaisuuden lisäksi esitetään viisi tyypillistä lisäominaisuutta, jotka eivät määritä ilmiön ydintä, vaan kuvaavat ilmenemismuotoja kuten osallistumisen vapaaehtoisuutta, tagausta, folksonomiaa, sekä toimintamuotojen jatkuvaa muuttumista ja kehittymistä. Tulee mieleen, että nämä ovat ilmiöitä, jotka aiemmin on liitetty ns. Web 2.0 -termin alle, jota myös on pidetty melkoisena kattoterminä. Olisin kaivannut selkeämpää jaottelua näiden kahden ilmiön välille, sillä mielestäni muuten ne sotkeentuvat turhan helposti keskenään luontaisen päällekkäisyytensä takia. Tavallaan voidaan ajatella, että sosiaalinen media on Web 2.0 -termin alatermi, mutta itse koen ne enemmänkin limittyviksi ja rinnakkaisiksi, samalla tapaa toiminnallisuuden luonnetta määrittäviksi kattotermeiksi.

Jaottelu kuuteen sosiaalisen median genreen perustuu iCrossingin luokitteluun (Spannerworks, 2007). Listat ovat niin samankaltaisia, että on itseasiassa vaikea ymmärtää, mitä Lietsala ja Sirkkunen lisäsivät siihen kuvailujen lisäksi omassa taulukossaan (molemmat s. 26). Tekstin johdantoluonteen takia jaottelua ei sen kummemmin perustella, joten sen kritisointi on vaikeaa. Tutkijat määrittävät oman genre-käsitteensä “sosiaalisesti jaetuiksi kokemuksiksi ja normeiksi mediatuotantoja, kuten elokuvia ja kirjoja, kohtaan” (s. 25). Jakoperuste on ymmärrettävä sisältöihin liittyvien luokkien kohdalla, mutta etenkin kaksi viimeistä eivät tunnu määrittyvän lainkaan samoilla kriteereillä:

• Sisällöntuotanto ja julkaisuvälineet
• Sisällön jakaminen
• Sosiaalinen verkostointi
• Yhteistuotannot
• Virtuaalimaailmat
• Liitännäiset [ulkoisiin palveluihin]
  (Lietsala ja Sirkkunen, 2008: 26)

Genreperustelu siis ontuu hiukan sen yrittäessä kattaa niin monenlaisia esiintymismuotoja, mutta tutkijoiden keskuudessa ei todellakaan vallitse yhteisymmärrystä tämänkaltaisesta jaottelusta. Esimerkiksi Luoma-aho esittää tuoreessa konfrenssipaperissaan (2010: 3, 4) kahdeksankohtaisen jaottelun, jossa ovat mukana omina luokkinaan mm. keskustelupalstat ja chatit, liitännäispalvelut (attachment services, esim. Google Maps) sekä koostamispalvelut (aggregation services, esim. Google Wave). Luoma-ahon esittämä jaottelu tuntuu paljon luontevammalta useammalla tapaa: luokittelu perustuu selkeämmin sivuston tarjoaman palvelutoiminnon luonteeseen, mukana ei ole genren “Lisäkkeet” kaltaisia irtolaisia ja puhtaaseen kommunikaatioon perustuva luokka on sisällytetty jaotteluun. Näistä viimeisin sisältää keskusteluryhmät ja chatit, jotka Lietsala ja Sirkkunen ovat tarkoituksella jättäneet käsittelemättä, koska halusivat keskittyä sosiaalisen median uusiin muotoihin (s. 14). Vaikka teko on perusteltu rajauksella, se ei tunnu tekevän ilmiölle oikeutta – päinvastoin se on omiaan johtamaan ilmiötä hypen suuntaan. Yksinkertaisen toimivat keskusteluryhmät ovat edelleen erittäin merkittävä osa internetin sosiaalisesta vuorovaikutuksesta.

Loppuun vielä lyhyt nosto mielenkiintoisesta jaottelusta, jonka tutkijat tuovat esiin korostamaan murrosta perinteisen ja sosiaalisen median välillä. Sosiaalisessa mediassa tärkeä käyttäjälähtöinen sisältö esitetään jaoteltavaksi kolmella eri tapaa, jotka tässä suomennan itse (s. 19):

1. User-created content (UCC, käyttäjien luoma sisältö)
2. User-generated content (UGC, käyttäjien tuottama sisältö)
3. User-driven content (UDC, käyttäjien [ulkopuolisista palveluista] välittämä sisältö)

Jaottelu korostaa erilaisten sisältöjen valtavaa merkityksen tasoeroa sekä lähettäjälle että vastaanottajalle erilaisissa tilanteissa. Samalla se kuvastaa sosiaalisen median ilmiön kirjoa ja vaikeaa jaottelua, sillä jokainen kategoria jakautuu vielä hyvin eritasoisiin merkityksiin. Neljän vuoden kokemus luomisgalleria Aukea.netin toiminnanjohtajana opetti hyvin kouriintuntuvasti, että käyttäjien luomalla sisällöllä, kuten räpsäisty valokuva, ja käyttäjien sydänverellä luomalla sisällöllä, kuten omakohtainen novelli rikkoontuneesta parisuhteesta, voi olla tekijälleen ratkaiseva merkitysero. Vastavuoroisesti sama palaute näille hyvin erilaisille töille saa aivan eritasoisen merkityksen. Ilmiö vertaantuu Facebookissa tilanteeseen, jossa samassa uutisvirrassa ovat kevyet Youtube-videot piereskelevistä känniääliöistä ja toisaalta parisuhteen päättymisilmoitukset.

Lähteet:

Lietsala, Katri & Sirkkunen, Esa. 2008. “Talking about social media” teoksessa Social Media: Introduction to the tools and processes of participatory economy. Tampere University Press, s. 17-28. Saatavilla: http://tampub.uta.fi/tup/978-951-44-7320-3.pdf (25.2.2010)

Luoma-aho, Vilma. 2010. Is social media killing our theories? Julkaistu paperi Viestinnän tutkimuksen päivillä Tampereella 12.2.2010. Saatavilla:

http://jyu.academia.edu/VilmaLuomaaho/Papers/142043/Is-social-media-killing-our-theories- (10.3.2010)

Spannerworks. 2007. What is social media? Sähköinen kirja. Spannerworks. Saatavilla: http:/www.icrossing.co.uk/fileadmin/uploads/eBooks/What_
is_social_media_Nov_2007.pdf (25.2.2010)

Perustutkimukseni on vasta aluillaan, mutta palasia on jo kasassa. Osallistumisen aktiivisuutta selittävän 1-9-90-säännön muotoili julkisuuteen ainakin verkkokäytettävyyden asiantuntija Nielsen Alertboxin lyhyessä artikkelissaan (2006). Nielsen tosin käytti ylätermiä epätasa-arvoinen osallistuminen (participation inequality), sillä useimmissa hänen esimerkeissään jakaumat eivät todellakaan noudattaneet numeraalisesti jakaumaa 1% aktiivisia, 9% osittain aktiivisia ja 90% passiivisia. Ehkä hän koki, että 1-9-90-sääntö on käsitteellinen malli, jolla on helppoa kertoa että aktiivisuus ei todellakaan jakaudu tasaisesti. Verkostoteorioiden perusteos Linked: The Science of Networks (Barabasi, 2002) ottaa numeroihin hiukan erilaisen kannan. Hyvin poikkitieteellisessä ja historiallista tutkimustietoa kokoavassa kirjassa kerrotaan yleistajuisesti, miksi verkostot erotellaan kahteen luokkaan: satunnaisisiin (random network) ja mittakaavattomiin (scale-free network). Fysiikan ja matematiikan perustutkimuksissa on löydetty teoriat, joiden mukaan näistä ensimmäinen noudattaa Gaussin käyrää (bell curve, eli normal distribution) ja jälkimmäinen taas ns. power law -jakaumaa eli eksponentiaalisesti laskevaa käyrää (oikea suomenkielinen termi vielä haussa…). Esimerkiksi internetin linkitykset noudattavat tätä kaaviota: muutama supernoodi on linkittynyt suurimpaan osaan sivustoista, suurin osa vain muutamaan toiseen ja siihen välille mahtuu laskevan käyrän mukaisesti kaikki kombinaatiot. Toisinaan tähän jakaumaan viitataan kuvainnollisesti pitkänä häntänä (long tail) tai Pareton periaatteena ja 80-20-sääntönä, koska italialainen taloustieteilijä Vilfredo Pareto oli ensimmäisiä, joka havaitsi ilmiön pätevän myös ihmisten toiminnassa – kuten maanomistuksen jakautumisessa. Web 2.0 -ilmiökentän tutkijoille tuntuu vakiintuneen tiivistetty termi mittakaavaton verkosto (1-9-90 rule sekä 90-9-1 rule).

Barabasi nostaa esiin, että aito mittakaavaton verkosto toteuttaa power law -jakaumaa lähes välttämättä (missä on jonkinlainen vivahde-ero Nielsenin tekstiin). Kun on kyse suurten massojen sosiaalisista verkkoyhteisöistä, määrittääkö yksinkertainen tilastomatematiikan sääntö meidän käyttäytymisemme? Jos on uskominen suomen eturivin internetin tutkijoita, niin jotain mielenkiintoista 1-9-90-säännössä on. Esimerkiksi Kari A. Hintikka nostaa säännön puolueorganisaatioiden kannalta yhdeksi neljästä mielenkiintoisesta ilmiöstä artikkelissaan Kansalaiset, liikkeet, puolueet ja internet (blogi-tiivistelmä), joka on osa Oikeusministeriön Puolueiden tulevaisuus -julkaisua vuodelta 2009. Muita Hintikan esiinnostamia netti-ilmiöitä ovat crowdsourcing, joukkoäly ja wiki.

1-9-90-säännön mukaista jakaumaa tukevat melko hyvin mm. tutkimukset Wikipedian käyttäjärakenteesta, mutta voiko se tosiaan olla yleispätevä malli ilman tarkasti määriteltyjä kriteerejä yhteisön rakenteesta tai osallistumisen mittareista? Etenkin Nielsen, jonka tekstiä ei voi pitää millään tasolla tieteellisenä, mittaili ihmisten aktiivisuutta hyvinkin huolettomasti ja sai tuloksesti hyvin vaihtelevia jakaumia, jotka silti noudattivat power law -jakaumaa. Vai voidaanko toisaalta lähes mitkä tahansa tulokset vääntää kyseiseen jaotteluun sopivalla kategorioiden määrittelyllä? Teorian mahdollinen merkitys e-demokratialle on sikäli mielenkiintoinen, että se määrittäisi etteivät suuret massat pysty olemaan aktiivisia toimijoita missään ‘luonnollisessa verkostossa’, jollaisina verkkoyhteisöjä usein pidetään. Toteutuessaan teoria murentaisi niitä toteutumattomia lupauksia, joita e-demokratialle on asetettu, mutta toisaalta voisi osoittaa terveemmän lähtötason odotuksille. Ehkäpä kaupungin pitäisikin siis olla järjettömän tyytyväisiä jos paikallistason verkkoyhteisön osallistumisaste on 1% väestöstä, eikä tavoitella esim. 20% osallistumista?

Näillä eväillä lähdetään ponnistamaan. Olisin äärettömän kiinnostunut hyvistä lähdevinkeistä vaikka muutama hyvä verkostokirja onkin jo löydetty. Etenkin hyvät vertaisarvioidut paperit kiinnostaisivat, oli sitten kyseessä aktiivisuuden jakautumisen empiiriset kartoitukset tai kuivakkaan filosofiset teoriapohdinnot.

Lähteet:

Barabási, Albert-László. 2002. Linked: The New Science of Networks. Perseus Publishing.

Nielsen, Jacob. 2006. Participation Inequality: Encouraging More Users to Contribute. Jakob Nielsen’s Alertbox, October 9, 2006. Saatavilla: http://www.useit.com/alertbox/participation_inequality.html (28.1.2010)

Tänään ärsyynnyin ja turhaannuin yhteen viha-rakkaus-suhteeseeni: korttimaksamisen päätelaitteisiin. Kuinka kepeästi se onkaan käynyt, että kuluttajille pakkosyötetään jokin uusi tapa toimia ja halvalla toteutettu suunnittelu maksatetaan kansalaisten beta-testauksella. Jokaisen valmistajan laite on hiukan erilainen keskenään, ikänäön rajoitteita on huomioitu huonosti jos lainkaan, yksityisyyden suojan (siis numeron näppäily) kanssa ollaan uskomattoman huolettomasti liikkeellä ja mikä ehdottomasti ärsyttävintä: itse maksutapahtuma saattaa olla hitaampi kuin aiemmat menetelmät! Enkä edes jaksa alkaa tonkimaan sitä puolta, kuinka kalliiksi ja epäreiluksi eri maksutavat tulevat yritykselle (ja päätyvät luonnollisesti sitä kautta kaikkien kuluttajien maksettavaksi), ja kuinka kaikki julkiset keskustelut ohittaen yhtäkkiä kansalaisten pitääkin opetella maksamaan debitillä ja kreditillä. Demokratiayhteiskunnassa on yllättävän paljon asioita, joihin kansan mielipide ei tunnu juuri yltävän. Miten kuluttajalähtöisyys saataisiin mukaan näihin modernin elämän pakollisiin osasiin?

Digitaalisten palveluiden suunnittelussa ja toteutuksessa kyse on hyvin pienistä asioista. Etenkin korkean käyttöasteen kohteissa logistinen suunnittelu nousee arvoonsa. Esimerkiksi yksinkertaisen linjastoruokalan maksutapahtuman pitäisi sujua mieluummin sekunneissa kuin puolessa minuutissa. Nythän asiaa kierretään niin, että ravintolan älykortille voi ostaa tallennettuja aterioita, jolloin maksaminen ei vaadi todentamista ja näin ollen toimii näpsäkästi. Mutta entä jos ei vaan halua lisää sitovia kanta-asiakkuuksia, lisää kortteja lompakkoon, lisää muistettavaa?

Voisiko homma nopeutua monitoimikorttien osalta esimerkiksi niin, että käyttäjä voisi asettaa sirukortille oletusmaksutavan? Tällöin ensimmäinen näkymä pyytäisi käyttäjää valitsemaan maksutavan (pankki/luotto, joiden valintaan on valittu nuolinäppäimet) tai välittömästi syöttämään numerokoodi (eli numeronäppäimillä) ja painamaan ok. Ainakin omassa käytössäni maksutapahtuma lyhenisi kestoltaan alle puoleen. (Itse maksan aina pankkipuolella, jotta ahneet luottokuntalaiset eivät saa vedettyä välistä järjettömiä provisioitaan.) Mutta ai niin, oliko vielä luottokunnan salainen agenda, että valintaruutu on ja oletuksena ‘luotto’ on aina ensimmäisenä, jotta useammat ihmiset eivät laiskuuttaan vaihtaisi sitä vaan kerryttäisivät provisiomaksuilla yhtiön pulleita taseita? Ärrrrrr.

Kirjoitus on tunteikkaassa tilassa kirjoitettu, joten se voi sisältää fakta- ja fiktiovirheitä.

Linked: The New Science of Networks

Graduseminaari on hyvässä nosteessa ja mittakaavattoman verkoston teoria ja sen taustat alkavat hahmottua. Muiden tutkimusten lähdeaineiston jäljiltä päädyin lainaamaan Albert-László Barabásin kirjan Linked: The New Science of Networks, jota luennoitsija nimittikin verkostotutkimuksen perusteokseksi. Luonto on täynnä verkostoja, eikä ihmisten toteuttamat verkostot ole jotain “täysin uutta”, vaan noudattavat monelta osin samoja lainalaisuuksia kuin molekyylitkin. Nyt termit random network, scale-free network, bell curve ja power law distribution alkavat hahmottua mukavasti: internet-aikamme teoriat verkottuneesta yhteiskunnastamme ovatkin kiinni matemaattisissa malleissa. Vasta osa on luettu, mutta voin jo erittäin lämpimästi suositella opusta niille, joita kiinnostaa tietää miten maailma toimii. Teksti on ihmisläheisesti ja yleistajuiseksi kirjoitettua, mutta akateeminen maailma on sopivasti läsnä eikä tutkijoiden nimiä unohdeta.

Tehty tutkimus edustaa pääosin kartoittavaa ja kuvailevaa kvantitatiivista perustutkimusta, mutta mukana on myös vahva näkemys aiheen teoreettisista viitekehyksistä sekä löydösten merkityksestä. Lähtökohtainen tutkimuskysymys on, toteutuuko mm. Himasen (2001) määrittelemä ‘hakkerietiikka‘ kaikissa nykyisissä FOSS-yhteisöissä (Free/Open Source Software) ja lisäksi selvittää mitkä henkilökohtaiset motivaatiot ohjaavat osallistujia. Johdantokappaleessa esitetään jo aiempi tutkimus hakkerietiikan osittaisesta laajentumisesta uuteen vaiheeseen Open Source 2.0 (Fitzgerald, 2006), ja tutkimuksen alkuperäisenä tavoitteena on todennäköisesti ollut sekä todentaa uusia teorioita sekä selventää ilmiöön liitettyä hypetystä, yksioikoisuutta ja “hakkerismin myyttiä”.

Tutkimuksen päälöydös tuki pääosin aiempia löydöksiä. Perinteisen puhtaan hakkerietiikan mukaisten FOSS-yhteisöjen lisäksi on olemassa muita avoimen tai vapaan lähdekoodin yhteisöjä, joissa yritys- ja työkeskeisyys ovat vahvemmassa roolissa. Tutkijat esittelevät kaksi kategorista esimerkkiä. Debian- ja Gnome-yhteisöt edustavat nekin vain osittain perinteistä “huvin vuoksi”-periaatteeseen perustuvaa mallia, jossa iso osa jäsenistä on esim. opiskelijoita ja työskentelee ilman palkkasuhdetta. Näiden jäsenten keski-ikä on vertailussa lähes 10 vuotta nuorempi kuin Eclipse- ja MySQL-yhteisöissä, jotka edustavat “yrityskeskeisempää” mallia. Jälkimmäisissä yhteisöissä on merkittävästi enemmän jäseniä, jotka saavat toimeentulonsa työstään yhteisössä. Merkillepantavaa on, että myös Debian-yhteisössä, jota pidetään malliesimerkkinä perinteisestä FOSS-yhteisöstä, jopa 11,8% jäsenistä saa palkkatuloa työstään. Tutkimus nostaa esille jo otsikossa, että Himasen (2001) esittämä vastakkainasettelu hakkerietiikkaan ja protestanttiseen työetiikkaan on löytänyt uusia tapoja elää yhdessä. FOSS-ideologia on siis onnistunut alkuperäisessä tavoitteessaan ja on sopeutunut toimimaan luontevana osana markkinoita. Tutkijoiden sanoin, “kapitalismi on ottanut avoimen lähdekoodin kehittäjät siipiensä alle”.

Varsinainen kyselytutkimus toteutettiin internetin tutkimukselle melko tyypilliseen tapaan web-lomakkeella ilman haastatteluita, eli nojautuen yksistään ns. online-dataan. Koska kyseessä on kartoittava perustutkimus, syvällisemmät haastattelut eivät todennäköisesti olisi tarjonneet tutkimuksen kannalta tarkempia tuloksia. Metodista johtuen tutkimus pystyttiin tekemään nopeasti kahden kuukauden aikana neljän eri FOSS-yhteisön jäsenille. Kokonaisvastaajien määrä oli riittävä 196, joista pienimmän osuuden muodostaman MySQL-yhteisön tuloksiin suhtauduttiin oikeaoppisesti varauksella – 14 vastaajalla virhemarginaali on suuri.

Tuloksia on analysoitu pääasiallisesti yksinkertaisella faktorianalyysilla, jossa siis pyritään löytämään tulosten joukosta piileviä yhdenmukaisuuksia eli faktoreita⁽¹. Tarkemmin ottaen käytössä oli konfirmatorinen faktorianalyysi, koska aiemmat tutkimukset olivat jo antaneet yleiskuvan ja teoriat. Tämä kvantitatiivinen menetelmä on luonnollinen valinta yhteiskuntatieteelliselle kartoitustutkimukselle, mutta etenkin motivaatiota mittaavissa osioissa se asettaa haasteen tutkijoille tehdä laadukkaat kyselylomakkeen kysymyksenasettelut sekä johtopäätökset. Kokonaisuudessaan faktorianalyysien johtopäätökset ja niiden tarkkuuden arviointi on hyvällä tasolla.

Toisena tutkimusmenetelmänä on käytetty ristiintaulukointia, jossa tutkitaan muuttujien jakautumista ja niiden välisiä suhteita⁽¹. Samalla on soveltuvissa kohdissa tehty tilastollista päättelyä keskiarvo- ja mediaanilukujen perusteella. Tutkijat perustelevat selkeästi, että toisinaan heidän vähäisistä vastaajamääristä huolimatta menetelmät antavat tällaiselle kartoittavalle tutkimukselle riittävän tarkkoja tuloksia, sillä ne auttavat poissulkemaan tai todentamaan esitettyjä teorioita yhteisöjen luonteesta. Muutamassa kohtaa, kuten taulukossa 6, graafinen esitysmuoto olisi voinut lisätä informatiivisuutta ja helpottaa hahmottamista.

Teoreettisia viitekehyksiä ja aiempia malleja on hyödynnetty ja taustoitettu miellyttävästi. Esimerkiksi motivaation tutkimiseen esitetään kaksi mallia ja todetaan että tulokset tukivat Aalbersin (2004) mallia paremmin kuin Rossin (2004). Samalla kuitenkin Aalbersin mallia täydennetään ja muutetaan hiukan, joka kuvastaa tutkijoiden vahvaa ja perusteltua omaa näkemystä. Lopullinen arviointi muutosten paremmuudesta jää tiedeyhteisön tehtäväksi, mutta koska julkaisu on jo käynyt läpi vertaisarvioinnin, on syytä olettaa se kohtuullisen hyväksi.

Motivaation lisäksi ideologisten arvojen mittaaminen on melko haasteellista. Tutkijat esittelevät perusteluita ja listaavat “perinteisen hakkerietiikan” mittaamiseen käytetyt väittämät, joita vastaajat ovat arvioineet asteikolla 1-5. Tulokset tukevat esitettyä hypoteesia, että tämä “ideologinen muuttuja” polarisoi yhteisöjä kahteen ryhmään: perinteisempään ja yrityskeskeisempään, jossa yritystoiminnan mukanaoloa ei koeta niin pahaksi asiaksi. Kritisoin hiukan sitä, että näille mittausväittämille ei ole esitetty aiempia lähteitä. Jää epäselväksi, ovatko tutkijat muovanneet väittämät juuri tätä tutkimusta varten vai perustuvatko ne aiempaan tutkimukseen.

Artikkelista löytyy muutamia huolimattomuusvirheitä, jotka eivät kuitenkaan laske tulosten tieteellistä arvoa. Esimerkiksi tekstissä on useampi viittaus Himaseen 2001, mutta lähteissä on listattu Himasen vuoden 2000 teos. Todennäköisesti lähdeluettelossa on väärä vuosiluku. Hiukan isompi kömmähdys on käynyt taulukon 1 kohdalla. Teksti ilmoittaa taulukon erittelevän yhteisöjen luonteita, mutta taulukossa listataan vain vastaajien määrä ja prosentuaalinen osuus tutkimuksen vastaajista. Samassa yhteydessä jäin pohtimaan, kuinka tutkimustuloksiin vaikuttaa otoksen määrä suhteessa koko yhteisön jäsenmäärään. Yhteisöjen esittelykappaleessa käydään läpi kaikki tutkittavat yhteisöt, mutta niiden jäsenmäärästä ei anneta numeromääräisiä arvioita. Jää siis hyvin epäselväksi, kuinka iso prosentuaalinen otos jokaisesta yhteisöstä on saatu. Vaikka tämä ei olekaan tutkimuskysymyksen asettelun takia merkittävää, on se yleiskuvan kannalta hiukan häiritsevää. Esimerkiksi MySQL-yhteisöstä todetaan sen olevan moneen osaan haarautunut, mutta vastanneita on vain 14. Tämä asettaa hiukan kyseenalaiseksi, menikö kyselyn konkreettisessa toteuttamisessa jokin pieleen?

Linkit:

⁽¹ Tampereen Yliopiston FSD Menetelmäopetuksen tietovaranto http://www.fsd.uta.fi/menetelmaopetus/index.html

Lähteet:

Aalbers, Martine. 2004. “Motivation for participation in an open source software community”. Saatavilla: http://download.blender.org/documentation/bc2004/Martine_Aalbers/results-summary.pdf (1.6.2006)

Fitzgerald, Brian. 2006. “The Transformation of Open Source Software,” MIS Quarterly, volume 30, number 3 (September), pp. 587-598.

Mikkonen, Teemu & Vadén, Tere & Vainio, Niklas. 2007. The protestant ethic strikes back: Open source developers and the ethic of capitalism. First Monday, Volume 12, Number 2 — 5 February 2007. Saatavilla: http://firstmonday.org/htbin/cgiwrap/bin/ojs/index.php/fm/article/view/1623/1538 (2.2.2010)

Himanen, Pekka. 2000. The hacker ethic, and the spirit of the information age. New York: Random House.

Rossi, Maria A. 2004. “Decoding the Free/Open Source (F/OSS) software puzzle: A survey of theoretical and empirical contributions”. Saatavilla: http://opensource.mit.edu/papers/rossi.pdf (1.6.2006)

Äärimmäisen mielenkiintoista. Onhan toki itsestäänselvää että ryhmä suoriutuu yksilöitä paremmin arviointitehtävissä, mutta että tulos olisi väistämättä parempi ja lähestyisi oikeaa arvioijien määrän kasvaessa? Heti tulee mieleen, että jos asia on niin yksioikoinen, eikö siitä ole saatavissa matemaattinen kaava? Aseta arvioijien määrä ja saat tietää tarkkuuden, jolla ryhmän keskiarvo määrittää karkkimäärän? Entä miten tätä hyödynnetään tai voisi hyödyntää crowdsourcingin sovelluksissa?

Lähteet:
Kluger, Jeffrey. 2008. Simplexity – The simple rules of a complex world.